Minun painoni, minun vartaloni.

Olen koko elämäni kamppaillut jollakin tapaa painoni kanssa, ihan terapiaan asti.

Voisin kuvailla itseäni aika tarkasti intuitiiviseksi syöjäksi, syön mitä tekee mieli, silloin kuin tekee mieli. Eli kuuntelen kehoani. En ole aina pystynyt tähän, aikasemmin olisin voinut elää ainoastaan irtokarkeilla. Aikasemmin pystyin myös jättämään esimerkiksi iltapalan välistä vaikka oli nälkä ihan vain siksi koska en jaksanut tehdä sitä, olin laiska. Nyt kuitenkin rutiineihin kuuluu iltapala, edes se pieni.
Huomaan kuitenkin jos elämässä menossa jokin muutos tai ”kriisi” niin en tunne näläntunnetta, ruoka ei edes maistu. Syön kuitenkin, edes vähän.

Muistan ikuisesti 2009 Tsekkien lentokentällä kun olimme tulossa silloisen avomieheni, äitini sekä isäpuoleni kanssa Italiasta, Sisiliasta. Pieni lentopelko sekä uneton yö Rooman lentokentällä teki tehtävänsä, ruoka ei maistunut. Äitini sitten (ajattelemattomasti) tokaisi että mikä on ongelmani kun en syö, olenko sairas, sairastanko jotakin syömishäiriötä ja kyllä sitä ammattiapua pitää hakea! Hän oli kuulema kiinnittänyt huomion tämän 2 viikon reissun aikana niukkaan syömiseeni. Suutuin, loukkaannuin ja odotin meidän jatkolentoa 3 tuntia toisella puolella lentokenttää…
Kotiin päästyäni soitin syömishäiriöklinikalle, kerroin suoraan äitini epäilykset ja että haluan itsekin tietää sekä selvittää mikä on taustalla kun ruoka ei aina maistu… Sain ajan ja aloitin terapian.
Siirryin kuitenkin suhteellisen nopeasti pois syömishäiriöklinikalta koska en kuulunut heidän asiakasryhmään.
Taustalla on kuitenkin suht traumaattinen lapsuus/nuoruus jota aloin työstää, jota työstän edelleen ajoittain näin 11-vuotta myöhemmin.

Moni sanoo että pitää olla ylpeä ja onnellinen kun pysyy hoikkana. Tosiasia on kuitenkin että en ole vielä tavoittanut painoa missä tuntuisi hyvältä, ellei raskausaikoja lasketa. Olin onnellinen kun synnytyksen jälkeen näytin siltä että olin juuri synnyttänyt ja olisin halunnut näyttää siltä pidempäänkin kuin sen pari viikkoa, ihmiset eivät ymmärtäneet tätä.

Amelien synnytyksestä 1vrk

Olisin onnellinen +8-10 kilosta. ”Syö enemmän” on lause mitä kuulen myös usein kun asiasta puhun ääneen. Voisin joskus pitää ruokapäiväkirjaa ja kirjata sekä julkaista mitä syönyt viikon ajan, niin huomaatte että syön sitä oikeatakin ruokaa, suklaan lisäksi…
Ehkä ikä tuo tähänkin muutoksen ja kiloja alkaa kertymään. Toinen mitä ajattelin ennen Evelineä oli että alan kerryttää lihasmassaa ja sitä kautta painoa, en kuitenkaan ole koskaan innostunut kuntosaleista sen suuremmin.

Olen siis aina ollut hoikka, ihan pienestä lähtien. Toki, isäni on hyvin pienikokoinen eli geenit. Olen kuitenkin joutunut kuulemaan tästä hoikkuudestani melkein aina, etenkin kun aikuiseksi kasvoin ja se loukkaa joka kerta, joka kerta!
Tuntuu että ihmiset ei ymmärrä tätä, hoikkaa saa arvostella vapaasti mutta jos kyse ylipainoisesta niin silloin ei mainita mitään painosta, oli hän sitten lihonut tai ei. Tämä on oikeasti asia mikä vihastuttaa valtavasti!
Toinen jota en ymmärrä on yltiöpäinen kehuminen kuviin jossa olet ylipainoinen (etenkin jos tämä kuva on laitettu johonkin Facebook ryhmään), arvaa tuleeko kehuja jos vähän lonkkaluu näkyy- ei. Ymmärrän että ehkä ylipainoisella on itsetunto kadoksissa painonsa takia ja tarvitsee kehuja mutta tiedättekö, niin on alipainoisellakin tai ihan kellä vain joka ei ole tyytyväinen painoonsa.

Meillä ei ole puntaria kotona, eli tarkkaa painoa en tiedä. Kuitenkin tämän liki 29- vuoden aikana olen oppinut tuntemaan itseni ja vartaloni, tiedän milloin kilot on tippunut tai milloin tullut lisää. Painoni pyörii suht samoissa lukemissa kokoajan plus miinus 2kg.
Katsotaan mitä tapahtuu vartalolle, painolle tämän 4-vuoden imetyksen jälkeen, muuta kun vie tissit mennessään…

Puntarin lukemista huolimatta, muista että tärkeintä on että viihtyy omassa vartalossaan.

Pidät ehkä myös näistä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *